Nousu Fujille

A tuli käymään täällä ja matkailtiin niin Tokiossa, Kiotossa ja Hiroshimassakin. Ja kuten otsikosta näkyy, valloitettiin Japanin korkein vuori, Fuji-san. Muutamat vaihtarit täältä kiipesi sinne kesän aikana ja heiltä olin kyllä kuullut, että nousu on todella kamala, että vuorella on KYLMÄÄ ja tuulista ja että lasku on ehkä se kauhein osuus. En kuitenkaan tajunnut, kuinka kamalaa tämä kaikki tulisi olemaan. Nyt osa kamaluudesta on jo unohtunut ja nousua ja etenkin laskua ajatellessa jopa hymyilyttää. Virallinen kiipeämiskausi on heinä-elokuu, jolloin vuorelle on jatkuva polku kiipeäjiä ja Shinjukusta asti pääsee kätevästi 5. asemalle. Mentiin kuitenkin sinne 6 päivää kauden loppumisen jälkeen ja vaikka Shinjukusta olisikin päässyt bussilla, aikataulut olivat huonot. Kahdella junalla pääsi läheiseen Gotenban kaupunkiin ja sieltä oli vielä lähes tunnin bussimatka Subashiri-polun 5. asemalle. Alhaalla kaupungissa oli vielä täysin shortsikeli. Kun bussi nousi viiden jälkeen illalla kohti 5. asemaa, ilman viilenemisen tunsi selvästi. Tie kiemurteli lähes Lapin kaltaisessa koivumetsässä. Puiden välissä oli usvaa, joka asemalle saapuessamme osoittautuikin pilviksi. 5. asema on 2000 m korkeudella merenpinnasta. Itse asema oli pilvien yläpuolella ja rinnettä alas katsoessa metsä näkyi aina välillä, kunnes pilvimassa jälleen velloi peittämään sen.

Pian asemalle pääsyn jälkeen tuli jo pimeää. Vaihdettiin lämpimämmät vaatteet päälle, syötiin hieman evästä ja jäätiin hetkeksi vielä istumaan asemalle. Ilman ohuuden pystyi jo sillä korkeudella jotenkin aistimaan, koska olo tuntui ehkä hieman huteralta jo bussista noustua. Myös lämpötila oli varmaan alin, mitä olin kokenut täällä huhtikuun jälkeen. Asemalla oli jonkin verran väkeä, pääosin kai jo vuorelle kiivenneitä, jotka olivat palaamassa alas. Suurin osa kiipeäjistä kuitenkin haluaa päästä vuoren laelle hieman ennen auringonnousua, joten siksi olin valinnut  yön yli kiipeämisen. Ja myöhemmin kerron vielä, miksi se oli fiksu päätös...

 Kun ilta oli pimennyt, alkoi tulla jo aika viileä ja päätettiin, että vaikka auringonnousuun olisi vielä turhan monta tuntia nousun kestoon kuluvaan aikaan nähden, niin päätettiin silti lähteä. Ainakin olisi aikaa sitten levähdellä, mikäli vuoristotauti iskisi. Subashirin 5. asemalta nousu huipulle kestää oppaiden mukaan 5-8 tuntia ja aurinko nousisi joskus viiden jälkeen, joten optimaalisin lähtöaika olisi ollut klo 21-24. Viimeinen bussi saapui asemalle jo klo 18, joten aloitettiin nousu jo ennen seitsemää, mikä oli virhe...

Tällöin oli jo täysin pimeää ja jo alkumetreillä sai ottaa otsalampun käyttöön. A ilmoitti jo tässä vaiheessa, että pitäisiköhän levätä vielä hetki. Tiedä oliko aikaerorasituksesta johtuvaa vai vuoristotautia... Oma olo oli vielä tässä vaiheessa täysin moitteeton, jos ei oteta huomioon pientä väsymystä (olin nukkunut edeltävänä yönä huonosti noin 6 h  hotellihuoneen tupakanhajusta ja käytäviltä kuuluvasta melusta johtuen). Levähdeltiin jo siis 5. ja 6. aseman välillä muutamia kertoja. Tällä välillä sai vielä hien pintaan ilman takkiakin. Maasto oli vasta lievää nousua ja suht helppokulkuista. Polku kulki jähmettyneen laavakentän yli ja paikoin kasvillisuus oli kulunut laavan päältä. Yhden tauon aikana meidät ohitti vanhempi japanilaismies (olisikohan ollut jotain 60-70 v), joka kilisi kuin joulupukin reki. Jatkaessamme nousua ohitettiin kyseinen herra melko pian ja siinä vaiheessa ukko puuskutti jo melko lailla.

Viimein päästiin sitten 6.asemalle ja siellä sai vetää jo pitkät kalsarit ulkoiluhousujen alle. Jotkut kiipeäjistä lepäävät osan yöstä kiipeilymajoissa ja jatkavat sitten paria tuntia ennen nousua huipulle. Majat tarjoavat lämmön ja nukkumispaikan lisäksi ruokaa ja juomaa. Niiden ulkopuolella saattoi jopa olla juoma-automaatteja. Hinnat nousevat korkeuden mukaan ja jo parin tunnin levosta majan lämmössä joutuu maksamaan noin 6000 jeniä hengeltä eli yhden halvan hotelliyön verran. SIinä majan ulkona hetken levätessämme joku outo ukko tuli selittämään jotain näkyvistä maisemista. Enpä juuri muuta ymmärtänyt kuin, että ukko halusi näyttää huipun (japaniksi choojoo), joka näkyi kun polkua meni hieman eteenpäin. Siellä se häämötti syttyneiden tähtien ja lähes täyden kuun valossa. Myös rinnettä alas katsoessa pystyi näkemään alhaalla olevien kaupunkien valoja. Tällöin pilviverho oli siis jo väistynyt.

Jatkettiin sitten matkaa ja tässä vaiheessa nousu jyrkkeni. Polku kulki hiekkaista maastoa pitkin ja tässä vaiheessa omaksuin laahustavan kävelytyylin, jossa pidin kantapään maassa ja nostin koko jälkaterän kerralla ylös juuri käyttämättä pohjelihaksia. Muutoin olisi varmaan liukunut alas aina yhden askeleen verran aina kahta ylös kiivettyä kohti. Tältä väliltä en juuri muista mitään muuta kuin ajatukset siitä, päästäänkö koskaan huipulle. Tuntui, että 7. asema oli valovuosien päässä. Alastulomatkalta pystyn päättelemään, että hieman ennen saapumistamme 7-asemalle sade oli kovertanut rinteeseen noin metrin syvyisiä uria ja polkua joutui hieman hakemaan. Onneksi polku oli kuitenkin merkitty aina langalla, joten kovin pahasti missään vaiheessa ei tullut harhailtua. Kuitenkin maasto oli jo niin hankalaa, että katse piti kohdistaa maahan koko ajan ja miköli langan vieressä ei kyennyt kulkemaan, sai koko ajan erikseen varmistaa, että pysyi polulla. Rinnettä pitkin puhalsi todella kova ja kylmä tuuli.

Saapuessamme 7. asemalle olin todella väsynyt. Viime yön huonosti nukutut tunnit painoivat päälle, mutta majan pihalla tuuli oli todella voimakas. Levähdettiin hetki, A taisi etsiä jonkun kätkön ja sillä välin minä lepäsin majaa vasten istuen yrittäen suojata kasvoni tuulelta. Oli jo todella kylmä, eikä kovin pitkäksi aikaa viitsinyt jäädä lepäämään. Taisin tässä vaiheessa avata tuliaisena saamani Fazerin sinisen. Suklaa oli kovaa. Tämän jälkeen en enää tarkalleen muista, miten reitti kulki asemalta toiselle. Jossain vaiheessa kuljettiin jonkin sortin pyhäkön ohi, jonne ihmiset olivat jättäneet kulkusia. Ahaa, eli siksi se setä oli kilissyt... Ohitettiin niin alkuperäinen 7.asema, 8. asema, alkuperäinen 8. asema, 9. asema. Joka asemalta oli kyltti aina seuraavalle, joka ilmoitti millä korkeudella oltiin, kuinka pitkä matka huipulle olisi vielä ja mikä tärkeintä, kuinka pitkä matka seuraavalle asemalle olisi. Tässä vaiheessa ainoa seikka jonka avulla jaksoin eteenpäin oli kylttien antama informaatio: asemat olivat välietappeja, eikä silloin todellakaan jaksanut ajatella matkaa kokonaan ylös asti. Oli vain pakko ajatella, kuinka lähellä (tai kaukana) seuraava asema olisi. Jossain vaiheessa tunsin hieman heikotusta ja huimausta ja piti lepäillä melko usein. Yleensä kiivettiin niin, että väsyneempi meni edellä ja määräsi tahdin. Tosin loppuvaiheessa olin niin väsynyt, etten enää jaksanut kulkea edellä. Polun seuraaminen muuttui nimittäin hankalaksi nousun ollessa jyrkkää ja lohkareiden välistä kulkevaa, jolloin kaikki huomio piti suunnata siihen, mihin seuraavaksi jalkansa laittaa. Siinä ne yön tunnit kuluivat ja tunsin oloni huonoksi, koska meillä kului aikaa niin paljon. Olin ajatellut, että saavutettaisiin huippu nopeasti. Tosin ajatus auringonnousun odottamisesta lähes 3800 m korkeudella oli mahdoton, joten tarkoituksella levähdettiin aina, kun olo tuntui tarpeeksi lämpimältä ja löytyi edes hieman tuulensuojainen paikka. Taukojen aikana oli ihana tuijottaa tähtitaivasta: en muista ikinä nähneeni niin selvästi tähtikuvioita, vaikken niitä osaakaan nimetä. Linnunradan kalvas valokin erottui taivaankannen poikki.

Nousun viimeiset tunnit olivat kauheimmat. Sata metriä eteenpäin tuntui kestävän kestävän ja sata metriä ylöspäin oli mahdoton ajatus. Kylttien antamat korkeudet ja välimatkat tuntuivat välillä heittävän. "Ei mitenkään voi olla mahdollista, että ollaan kiivetty vain 100 m ylöspäin, viime kylttihän me ohitettiin jo aikoja sitten!!" Polku kulki lohkareiden yli ja välillä kiveen louhittuja askelmia pitkin. Ongelma vaan oli, että askelmat olivat todella korkeita ja sai käyttää kaiken voiman pakaralihaksista, että pystyi nousemaan. Askelma toisen perään. Tässä vaiheessa jaksoin enää vain askelmia laskiessa. Laskin kahteenkymmeneen neljään ja sitten aloitin alusta. En tiedä edes, miksi valitsin kyseisen luvun. Vanhan kasiaseman jälkeen alkoi näkyä muitakin kiipeäjiä enemmän. Vuoron perään ohitimme toisiamme toisten levätessä, kunnes taas osat vaihtuivat.

Jossain vaiheessa oikeaa polveani alkoi särkeä joka askeleella ja jouduin nousemaan askelmia vasempaan jalkaan turvautuen. Viimein saavuttiin hieman helpommille portaille ja sitten A jo sanoikin, että tuolla on huipulle johtava portti. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Ollaanko me jo huipulla? Siltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. Ympärillä oli kivisiä rakennuksia, eikä pimeässä oikeastaan nähnyt minnekään. Todella tuulista siellä kyllä oli. Naamani oli täysin kuiva ja ahavoitunut ja iho oli kuin tulessa. Auringonnousuun oli tässä vaiheessa ainakin 2 tuntia vielä. Ajatus niiden viettämisestä huipulla oli mahdoton. Päädyttiin etsimään joku huipun geokätköön liittyvä monumentti ja sitten kierreltiin kraaterin ympäristöä. Itse kraateri oli pimeä, eikä sinne saanut hyvää näkyvyyttä edes otsalampuilla. Kukaan muu ei ollut kiertämässä kraateria ja maisema oli kuin Kuussa olisi kävellyt. Täysin pelkkää kivimursketta, ei kasvin kasvia. Kraateri tuntui uhoavan kylmää vihamielisyyttä vuoren valloittajia kohtaan. Mielikuvitus sai minut ajattelemaan, kuinka kraaterista saattaisi nousta jotain hirviöitä. Tuulelta ei paikassa saanut suojaa, mutta halusin päästä Fujin korkeimmalle kohdalle. Paikasta löytyi Japanin meterologian laitoksen sääasema ja kivinen laatta, jossa luki jotain japaniksi, koordinaatit kyseiselle paikalle ja tarkka korkeuslukema: 3775.63 m. Sääaseman viereltä löytyi myös lammikko jäätynyttä vettä, joten ainakin alle nollan oli asteet tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa olin jo täysin jäässä, puhkipoikki ja halusin vain päästä alas. Auringonnousuun oli vielä kuitenkin kai tunti aikaa.

Palattiin kivisille majoille, joiden luokse oli jo kerääntynyt aika lailla muita kiipeäjiä. Päätimme kuitenkin lähteä alaspäin etsimään suojaa tuulelta. Polku alas oli enemmänkin tie poikki tuhkaisen hiekkakentän. Se laskeutui vuoren itärinnettä pitkin alas, joten auringonnousun näkisi varmasti sieltäkin. Vuorelle kulkee reitti ylös ja alas, jotka kulkevat siis pääosin eri polkuja. Kuitenkin osan ihmisistä oli kiipeämässä ylös alastuloreittiä pitkin. Oli kumma nähdä, kuinka väsynyitä ihmiset olivat. Suurin osa laahusti ylös zombimaiseen tapaan.

Alaspäin mennessä tuuli alkoi pikkuhiljaa vaimeta. Sitten itäisellä taivaalla alkoi sarastaa pilviverhon alta. Oli kuitenkin niin pimeää vielä, että alastuloreitiltä pystyi näkemään nousupolun jatkuvan ihmisvirran otsalamppujen luoman valon ansiosta. Se oli kuin pyhiinvaeltajien kynttiläkulkue. Minkähänlaista nousu olisi varsinaisen kauden aikana, jolloin huipulle saa melkein jonottaa? Taivas vaaleni koko ajan. Pilvet levittyivät vuoren alarinteille. En tiedä, olenko koskaan nähnyt mitään yhtä levollisen kaunista. Taivas värjääntyi vaaleansiniseksi, vaaleanpunaiseksi ja viimein oranssinpunaiseksi ennen kuin aurinko viimein nousi.

Alkuun alastuloreitti kulki siksakkia alas, mutta 7. aseman jälkeen se käänsi suuntansa suoraan alas jyrkkää rinnettä. Maasto oli hiekkaisen tuhkaista, siellä täällä tuhkan seasta pilkotti isompia laavalohkareita. Polveni olivat todella kipeät tässä vaiheessa. Tällöin tajusin, miksi ihmiset olivat sanoneet, että alastulo on melkein kauheampi kuin nousu. Nousu oli uuvuttava ja todella raskas, mutta ei oikeastaan kivulias. Lisäksi kun lähes kaikki voimansa on käyttänyt nousuun, niin alaspääsyyn tarvittavaa voimaa ei enää ollut. Hitaasti alasmeno ei tullut siis enää kyseeseen. Fuji ei antanut vaihtoehtoa, joten alas oli mentävä puoliksi juosten, puoliksi liukuen tuhkassa, kuin lasketellen upottavassa lumessa. Isompia laavalohkareita piti tietenkin väistellä, ettei nyrjäyttäisi nilkkaansa. Tosin ajatus siitä, että nyrjäyttäisi nilkkansa tuntui taivaallisesta. Ehkä joku tulisi ja hakisi pois täältä, eikä tarvitsisi itse. Puolijuoksu-hiihtoa ei kuitenkaan jaksanut muutamaa minuuttia kauemmin ja hetken uppohiihdon jälkeen oli pakko pyllähtää hiekalle. Siinä vaiheessa kun oltiin tultu alas jo useampi hiihtopyrähdys, en enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Miten alastuloreitti voi olla tällainen? Kuka tästä on vastuussa? Tosin muistelin, että tämä osa matkasta oli myös ylösmenoreitti, eli jotenkin kummasti olimme tulleet ylös saman. Ei mitään muistikuvaa. Aurinko kipusi tässä vaiheessa jo melko korkealle, ja sen porotus poltti kuivaa, tuulessa ahavoitunutta ihoani. Vaatteita sai jo pikku hiljaa alkaa riisumaan. Yöllä kiipeämisessä on se hyvä puoli, että alempana tulisi taatusti kauhea hiki päälle päiväaikaan.

Suoraan alasmenevä reitti vain jatkui. Kohta, jossa luulin sen loppuvan, paljastui vain pikkumutkaksi puskien takana. Viimein kaiken "hiihtämisen" jälkeen päästiin 6. asemalle, jossa vastassa oli se outo ukko, joka oltiin tavattu jo ylösmennessä. Reitti jatkui tämän jälkeen edelleen tuhkaisena. Aina välistä vilkuilin taaksemme, jossa huippu häämötti. Yönousun paras puoli konkretisoitui tässä vaiheessa: ei pysty näkemään, kuinka kaukana huippu todellisuudessa on.

6. aseman jälkeen en enää pystynyt kulkemaan alas eteenpäin. Käännyin ja jatkoin laskeutumista selkä edellä, joka todellakin auttoi kipeitä polviani jatkamaan. Vastaamme tuli kiipeäjiä, jotka jäivät ylös rinteeseen tuijottamaan kummallista laskeutumistyyliäni. Pilvet levittäytyivät pitkin rinteitä jo lähempänä. Melkein näytti kuin ne olisivat nousseet ylöspäin ja jostain kohtaa rinnettä pystyisi kiipeämään niitä pitkin aina aurinkoon saakka. Kenkäni olivat täynnä tuhkaa. Viimeiset askeleet metsäpolulla olivat todella tuskaa, Huojuin huterilla jaloilla peläten loukkaantumista joka askeleella. Tarrauduin puiden oksiin ja valitin ääneen väsymystä. Jotenkin kummasti päästiin takaisin 5. asemalle. Majaa ylläpitävät ihmiset toivottivat hyvät huomenet ja yksi mummoista tarjosi jotain kuumaa juotavaa, jossa oli yksi pieni sienenpala. Suolainen maku oli täydellinen. Ensimmäistä bussia piti odottaa muistaakseni jonkun tunnin verran. Bussi- ja junamatkat meni lähinnä torkkuessa yön väsymystä pois.

On olemassa japanilainen sanalasku, joka menee jotenkin näin: Viisas kiipeää Fujille kerran, mutta kahdesti kiipeävä on hölmö. Todellakin. Kerta riittää. Piste. Ja jos joku vielä haluaa tämän jälkeen kiivetä Fujille, suosittelen miettimään vielä kerran. Tai kolmesti.

Lisää kuvia.