3 kk tauon johdosta pyydän anteeksi, sumimasen

Anteeksi tämä pitkä tauko... Syksyn alku meni jotenkin tosi nopeaan ja niinä hetkinä kun tulin ajatelleeksi blogin päivitystä, tuntui aina ettei ole oikein mitään kirjoitettavaa. Oon kai jo niin tottunut elämään, ettei ihan hirveesti oo enää ihmeteltävää. Toisaalta Tokiossa kyllä riittää aina ihmeteltävää... On jotenkin vaikea tarttua asiaan näin pitkän tauon jälkeen, kun en mitenkään jaksa kirjoittaa kaikesta enkä myöskään muista mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä. Lähinnä olen yrittänyt saada oppimiani kielioppiasioita käytännön tasolle, eli puheeseeni, joten olen yrittänyt surkeasta kielitaidostani huolimatta puhua japania. Hauskaakin on tullut pidettyä samalla :D

Joulun lähestyessä sain idean kirjoittaa Japanin joulun ja uudenvuoden vietosta. Jouluperinteitä täällä ei juuri ole, se on vain yksi juhla niiden joukossa, jotka on adoptoitu tänne Lännestä, kuten ystävänpäiväkin. Kaupoissa on kyllä joulukoristeita, kaduilla on upeita jouluvalaistuksia ja lahjojakin ostetaan, mutta jotenkin vaan tuntuu, että kaiken kaupallisuuden keskellä en saa itselle yhtään joulumaista oloa. Ehkä se on myös sää, joka vastaa eniten ehkä Suomen syys-lokakuuta. Joinakin päivinä lämpötila saattaa nousta 15 asteeseen ja auringossa istuskellessa voi ehkä jopa avata takkia, joinakin päivinä saattaa olla hiukkasen yli nollan ja kylmää vihmaista sadetta. Pari viikkoa sitten ilmeisesti yöllä oli tullut luntakin, mutta en sitä kyllä itse nähnyt vaikka ikkunasta yritinkin kurkistella (Facebookitse siitä luin, mutta vaikka ko. ajanhetkenä lunta oli toisella puolen rakennusta, mun ikkunasta sitä ei ainakaan voinut havaita. Ehkä olen vain niin liian suomalainen havaitakseni Tokion vähäisiä lumia...)

Joulu ei muutenkaan ole samanlainen juhla kuin Suomessa: täällä se on lähinnä pariskuntien juhla: parit käyvät yhdessä ravintolassa syömässä ja ostavat toisilleen lahjat ja saattavat viettää yön luksushotellissa. Ilmeisesti myös lapsille ostetaan myös lahjoja kuitenkin. Uuttavuotta edeltävästi vietetään "vuodenunohdusjuhlia" (bounenkai) varmaankin pikkujoulujen tapaan, joiden tarkoituksena on siis unohtaa kuluneen vuoden ikävät tapahtumat. Suomen joulua vastaava juhla onkin oikeastaan uusivuosi, jolloin ihmisillä on yleensä lomaa 29.12.-3.1. Tällöin vieraillaan kotipaikkakunnalla perhettä katsomassa, käydään pyhätössä tai temppelissä, syödään uudenvuodenruokaa ja lapset saavat toshidaman ("vuodenmuna"), joka on punainen kirjekuori, jonka sisällä on rahaa. Uutenavuonna lähetetään myös uudenvuodentervehdyksiä, joiden toimituskäytäntö on hieman erilainen: joulukuun ajan postilaatikoihin (siis niihin, joihin lähetettävä posti laitetaan) ilmestyy kaksi luukkua, toinen normipostille , joka siis toimitetaan heti perille ja toinen siten, että se toimitetaan vasta 1.1. Eli kaikki uudenvuodentervehdykset jaetaan 1.1. Mikäli suvussa on sattunut kuolemantapaus kuluneen vuoden aikana, uudenvuodentervehdyksen sijaan lähetetään jo aiemmin eräänlainen kortti, jossa siis kerrotaan, ettemme tänä vuonna lähetä uudenvuodenkorttia. Täten ihmiset tietävät myös olla lähettämättä tervehdystä ko. perheeseen.


Täälläkin ennen uuttavuotta on tapana tehdä joulusiivouksen tapainen isompi siivous. Perinteinen päivä tälle on kai 13.12., jolloin siis heitetään turhaa tavaraa pois jne. 8.12. on tapana aloittaa rikki menneiden tavaroiden korjaus/käyttötavaroiden huolto (josta tulikin mieleeni, että pyöränketjut pitäisikin öljytä...) 22.päivän perinteisiin kuuluu mennä lämpimään kylpyyn japanilaisen yuzu-sitrushedelmän kanssa, jotta saisi suojaa flunssilta. Varmaan siinä on mukana jotain talvipäivän seisauksen symboliikkaa, koska yuzuhan on kuin pikkuaurinko :D Samana päivänä on myös tapana syödä kabocha-kurpitsaa. En tiedä, pitäisikö siitä tehdä jonkinlainen tietty ruokalaji vai onko kaikki sallittua. Kabocha ♥ Kaupat on pullollaan myös muita sitrushedelmiä yuzun lisäksi. Mikan-mandariinit  ♥ Myös joka puolella kasvaa jotain sitrushedelmäpuita, joiden satoa voi ihastella: sellaisia greipin kokoisia vihertävänkeltaisia hedelmiä :D

Uudenvuodenvietosta voisin ehkä myöhemmin vielä kertoa hieman lisää joulun jälkeen. Jouluksi oon menossa Honshun pohjoisosaan kaverini kotiin. On suuri kunnia saada kutsu japanilaiseen kotiin, sillä ihmiset yleensä ei kutsu vieraita pieniin koteihinsa ja ehkä myös häpeilee omaa kotiaan. Odotan innolla kyseistä vierailua myös siitä syystä, että pääsen kokeilemaan Japanin luotijunaa, shinkansenia.

Rauhallista joulua kaikille!

Keisarinpalatsin aluetta ympäröivä vallihauta

 PS. Täällä on vasta ruska-aika päättymässä, siitä muutamat ihanat kuvat, jotka otin torstaina:

Hibiyan puiston kauniit vaahterat

PPS. Tästä pääset ihastelemaan hieman Tokion jouluvalaistuksia

Nousu Fujille

A tuli käymään täällä ja matkailtiin niin Tokiossa, Kiotossa ja Hiroshimassakin. Ja kuten otsikosta näkyy, valloitettiin Japanin korkein vuori, Fuji-san. Muutamat vaihtarit täältä kiipesi sinne kesän aikana ja heiltä olin kyllä kuullut, että nousu on todella kamala, että vuorella on KYLMÄÄ ja tuulista ja että lasku on ehkä se kauhein osuus. En kuitenkaan tajunnut, kuinka kamalaa tämä kaikki tulisi olemaan. Nyt osa kamaluudesta on jo unohtunut ja nousua ja etenkin laskua ajatellessa jopa hymyilyttää. Virallinen kiipeämiskausi on heinä-elokuu, jolloin vuorelle on jatkuva polku kiipeäjiä ja Shinjukusta asti pääsee kätevästi 5. asemalle. Mentiin kuitenkin sinne 6 päivää kauden loppumisen jälkeen ja vaikka Shinjukusta olisikin päässyt bussilla, aikataulut olivat huonot. Kahdella junalla pääsi läheiseen Gotenban kaupunkiin ja sieltä oli vielä lähes tunnin bussimatka Subashiri-polun 5. asemalle. Alhaalla kaupungissa oli vielä täysin shortsikeli. Kun bussi nousi viiden jälkeen illalla kohti 5. asemaa, ilman viilenemisen tunsi selvästi. Tie kiemurteli lähes Lapin kaltaisessa koivumetsässä. Puiden välissä oli usvaa, joka asemalle saapuessamme osoittautuikin pilviksi. 5. asema on 2000 m korkeudella merenpinnasta. Itse asema oli pilvien yläpuolella ja rinnettä alas katsoessa metsä näkyi aina välillä, kunnes pilvimassa jälleen velloi peittämään sen.

Pian asemalle pääsyn jälkeen tuli jo pimeää. Vaihdettiin lämpimämmät vaatteet päälle, syötiin hieman evästä ja jäätiin hetkeksi vielä istumaan asemalle. Ilman ohuuden pystyi jo sillä korkeudella jotenkin aistimaan, koska olo tuntui ehkä hieman huteralta jo bussista noustua. Myös lämpötila oli varmaan alin, mitä olin kokenut täällä huhtikuun jälkeen. Asemalla oli jonkin verran väkeä, pääosin kai jo vuorelle kiivenneitä, jotka olivat palaamassa alas. Suurin osa kiipeäjistä kuitenkin haluaa päästä vuoren laelle hieman ennen auringonnousua, joten siksi olin valinnut  yön yli kiipeämisen. Ja myöhemmin kerron vielä, miksi se oli fiksu päätös...

 Kun ilta oli pimennyt, alkoi tulla jo aika viileä ja päätettiin, että vaikka auringonnousuun olisi vielä turhan monta tuntia nousun kestoon kuluvaan aikaan nähden, niin päätettiin silti lähteä. Ainakin olisi aikaa sitten levähdellä, mikäli vuoristotauti iskisi. Subashirin 5. asemalta nousu huipulle kestää oppaiden mukaan 5-8 tuntia ja aurinko nousisi joskus viiden jälkeen, joten optimaalisin lähtöaika olisi ollut klo 21-24. Viimeinen bussi saapui asemalle jo klo 18, joten aloitettiin nousu jo ennen seitsemää, mikä oli virhe...

Tällöin oli jo täysin pimeää ja jo alkumetreillä sai ottaa otsalampun käyttöön. A ilmoitti jo tässä vaiheessa, että pitäisiköhän levätä vielä hetki. Tiedä oliko aikaerorasituksesta johtuvaa vai vuoristotautia... Oma olo oli vielä tässä vaiheessa täysin moitteeton, jos ei oteta huomioon pientä väsymystä (olin nukkunut edeltävänä yönä huonosti noin 6 h  hotellihuoneen tupakanhajusta ja käytäviltä kuuluvasta melusta johtuen). Levähdeltiin jo siis 5. ja 6. aseman välillä muutamia kertoja. Tällä välillä sai vielä hien pintaan ilman takkiakin. Maasto oli vasta lievää nousua ja suht helppokulkuista. Polku kulki jähmettyneen laavakentän yli ja paikoin kasvillisuus oli kulunut laavan päältä. Yhden tauon aikana meidät ohitti vanhempi japanilaismies (olisikohan ollut jotain 60-70 v), joka kilisi kuin joulupukin reki. Jatkaessamme nousua ohitettiin kyseinen herra melko pian ja siinä vaiheessa ukko puuskutti jo melko lailla.

Viimein päästiin sitten 6.asemalle ja siellä sai vetää jo pitkät kalsarit ulkoiluhousujen alle. Jotkut kiipeäjistä lepäävät osan yöstä kiipeilymajoissa ja jatkavat sitten paria tuntia ennen nousua huipulle. Majat tarjoavat lämmön ja nukkumispaikan lisäksi ruokaa ja juomaa. Niiden ulkopuolella saattoi jopa olla juoma-automaatteja. Hinnat nousevat korkeuden mukaan ja jo parin tunnin levosta majan lämmössä joutuu maksamaan noin 6000 jeniä hengeltä eli yhden halvan hotelliyön verran. SIinä majan ulkona hetken levätessämme joku outo ukko tuli selittämään jotain näkyvistä maisemista. Enpä juuri muuta ymmärtänyt kuin, että ukko halusi näyttää huipun (japaniksi choojoo), joka näkyi kun polkua meni hieman eteenpäin. Siellä se häämötti syttyneiden tähtien ja lähes täyden kuun valossa. Myös rinnettä alas katsoessa pystyi näkemään alhaalla olevien kaupunkien valoja. Tällöin pilviverho oli siis jo väistynyt.

Jatkettiin sitten matkaa ja tässä vaiheessa nousu jyrkkeni. Polku kulki hiekkaista maastoa pitkin ja tässä vaiheessa omaksuin laahustavan kävelytyylin, jossa pidin kantapään maassa ja nostin koko jälkaterän kerralla ylös juuri käyttämättä pohjelihaksia. Muutoin olisi varmaan liukunut alas aina yhden askeleen verran aina kahta ylös kiivettyä kohti. Tältä väliltä en juuri muista mitään muuta kuin ajatukset siitä, päästäänkö koskaan huipulle. Tuntui, että 7. asema oli valovuosien päässä. Alastulomatkalta pystyn päättelemään, että hieman ennen saapumistamme 7-asemalle sade oli kovertanut rinteeseen noin metrin syvyisiä uria ja polkua joutui hieman hakemaan. Onneksi polku oli kuitenkin merkitty aina langalla, joten kovin pahasti missään vaiheessa ei tullut harhailtua. Kuitenkin maasto oli jo niin hankalaa, että katse piti kohdistaa maahan koko ajan ja miköli langan vieressä ei kyennyt kulkemaan, sai koko ajan erikseen varmistaa, että pysyi polulla. Rinnettä pitkin puhalsi todella kova ja kylmä tuuli.

Saapuessamme 7. asemalle olin todella väsynyt. Viime yön huonosti nukutut tunnit painoivat päälle, mutta majan pihalla tuuli oli todella voimakas. Levähdettiin hetki, A taisi etsiä jonkun kätkön ja sillä välin minä lepäsin majaa vasten istuen yrittäen suojata kasvoni tuulelta. Oli jo todella kylmä, eikä kovin pitkäksi aikaa viitsinyt jäädä lepäämään. Taisin tässä vaiheessa avata tuliaisena saamani Fazerin sinisen. Suklaa oli kovaa. Tämän jälkeen en enää tarkalleen muista, miten reitti kulki asemalta toiselle. Jossain vaiheessa kuljettiin jonkin sortin pyhäkön ohi, jonne ihmiset olivat jättäneet kulkusia. Ahaa, eli siksi se setä oli kilissyt... Ohitettiin niin alkuperäinen 7.asema, 8. asema, alkuperäinen 8. asema, 9. asema. Joka asemalta oli kyltti aina seuraavalle, joka ilmoitti millä korkeudella oltiin, kuinka pitkä matka huipulle olisi vielä ja mikä tärkeintä, kuinka pitkä matka seuraavalle asemalle olisi. Tässä vaiheessa ainoa seikka jonka avulla jaksoin eteenpäin oli kylttien antama informaatio: asemat olivat välietappeja, eikä silloin todellakaan jaksanut ajatella matkaa kokonaan ylös asti. Oli vain pakko ajatella, kuinka lähellä (tai kaukana) seuraava asema olisi. Jossain vaiheessa tunsin hieman heikotusta ja huimausta ja piti lepäillä melko usein. Yleensä kiivettiin niin, että väsyneempi meni edellä ja määräsi tahdin. Tosin loppuvaiheessa olin niin väsynyt, etten enää jaksanut kulkea edellä. Polun seuraaminen muuttui nimittäin hankalaksi nousun ollessa jyrkkää ja lohkareiden välistä kulkevaa, jolloin kaikki huomio piti suunnata siihen, mihin seuraavaksi jalkansa laittaa. Siinä ne yön tunnit kuluivat ja tunsin oloni huonoksi, koska meillä kului aikaa niin paljon. Olin ajatellut, että saavutettaisiin huippu nopeasti. Tosin ajatus auringonnousun odottamisesta lähes 3800 m korkeudella oli mahdoton, joten tarkoituksella levähdettiin aina, kun olo tuntui tarpeeksi lämpimältä ja löytyi edes hieman tuulensuojainen paikka. Taukojen aikana oli ihana tuijottaa tähtitaivasta: en muista ikinä nähneeni niin selvästi tähtikuvioita, vaikken niitä osaakaan nimetä. Linnunradan kalvas valokin erottui taivaankannen poikki.

Nousun viimeiset tunnit olivat kauheimmat. Sata metriä eteenpäin tuntui kestävän kestävän ja sata metriä ylöspäin oli mahdoton ajatus. Kylttien antamat korkeudet ja välimatkat tuntuivat välillä heittävän. "Ei mitenkään voi olla mahdollista, että ollaan kiivetty vain 100 m ylöspäin, viime kylttihän me ohitettiin jo aikoja sitten!!" Polku kulki lohkareiden yli ja välillä kiveen louhittuja askelmia pitkin. Ongelma vaan oli, että askelmat olivat todella korkeita ja sai käyttää kaiken voiman pakaralihaksista, että pystyi nousemaan. Askelma toisen perään. Tässä vaiheessa jaksoin enää vain askelmia laskiessa. Laskin kahteenkymmeneen neljään ja sitten aloitin alusta. En tiedä edes, miksi valitsin kyseisen luvun. Vanhan kasiaseman jälkeen alkoi näkyä muitakin kiipeäjiä enemmän. Vuoron perään ohitimme toisiamme toisten levätessä, kunnes taas osat vaihtuivat.

Jossain vaiheessa oikeaa polveani alkoi särkeä joka askeleella ja jouduin nousemaan askelmia vasempaan jalkaan turvautuen. Viimein saavuttiin hieman helpommille portaille ja sitten A jo sanoikin, että tuolla on huipulle johtava portti. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Ollaanko me jo huipulla? Siltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. Ympärillä oli kivisiä rakennuksia, eikä pimeässä oikeastaan nähnyt minnekään. Todella tuulista siellä kyllä oli. Naamani oli täysin kuiva ja ahavoitunut ja iho oli kuin tulessa. Auringonnousuun oli tässä vaiheessa ainakin 2 tuntia vielä. Ajatus niiden viettämisestä huipulla oli mahdoton. Päädyttiin etsimään joku huipun geokätköön liittyvä monumentti ja sitten kierreltiin kraaterin ympäristöä. Itse kraateri oli pimeä, eikä sinne saanut hyvää näkyvyyttä edes otsalampuilla. Kukaan muu ei ollut kiertämässä kraateria ja maisema oli kuin Kuussa olisi kävellyt. Täysin pelkkää kivimursketta, ei kasvin kasvia. Kraateri tuntui uhoavan kylmää vihamielisyyttä vuoren valloittajia kohtaan. Mielikuvitus sai minut ajattelemaan, kuinka kraaterista saattaisi nousta jotain hirviöitä. Tuulelta ei paikassa saanut suojaa, mutta halusin päästä Fujin korkeimmalle kohdalle. Paikasta löytyi Japanin meterologian laitoksen sääasema ja kivinen laatta, jossa luki jotain japaniksi, koordinaatit kyseiselle paikalle ja tarkka korkeuslukema: 3775.63 m. Sääaseman viereltä löytyi myös lammikko jäätynyttä vettä, joten ainakin alle nollan oli asteet tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa olin jo täysin jäässä, puhkipoikki ja halusin vain päästä alas. Auringonnousuun oli vielä kuitenkin kai tunti aikaa.

Palattiin kivisille majoille, joiden luokse oli jo kerääntynyt aika lailla muita kiipeäjiä. Päätimme kuitenkin lähteä alaspäin etsimään suojaa tuulelta. Polku alas oli enemmänkin tie poikki tuhkaisen hiekkakentän. Se laskeutui vuoren itärinnettä pitkin alas, joten auringonnousun näkisi varmasti sieltäkin. Vuorelle kulkee reitti ylös ja alas, jotka kulkevat siis pääosin eri polkuja. Kuitenkin osan ihmisistä oli kiipeämässä ylös alastuloreittiä pitkin. Oli kumma nähdä, kuinka väsynyitä ihmiset olivat. Suurin osa laahusti ylös zombimaiseen tapaan.

Alaspäin mennessä tuuli alkoi pikkuhiljaa vaimeta. Sitten itäisellä taivaalla alkoi sarastaa pilviverhon alta. Oli kuitenkin niin pimeää vielä, että alastuloreitiltä pystyi näkemään nousupolun jatkuvan ihmisvirran otsalamppujen luoman valon ansiosta. Se oli kuin pyhiinvaeltajien kynttiläkulkue. Minkähänlaista nousu olisi varsinaisen kauden aikana, jolloin huipulle saa melkein jonottaa? Taivas vaaleni koko ajan. Pilvet levittyivät vuoren alarinteille. En tiedä, olenko koskaan nähnyt mitään yhtä levollisen kaunista. Taivas värjääntyi vaaleansiniseksi, vaaleanpunaiseksi ja viimein oranssinpunaiseksi ennen kuin aurinko viimein nousi.

Alkuun alastuloreitti kulki siksakkia alas, mutta 7. aseman jälkeen se käänsi suuntansa suoraan alas jyrkkää rinnettä. Maasto oli hiekkaisen tuhkaista, siellä täällä tuhkan seasta pilkotti isompia laavalohkareita. Polveni olivat todella kipeät tässä vaiheessa. Tällöin tajusin, miksi ihmiset olivat sanoneet, että alastulo on melkein kauheampi kuin nousu. Nousu oli uuvuttava ja todella raskas, mutta ei oikeastaan kivulias. Lisäksi kun lähes kaikki voimansa on käyttänyt nousuun, niin alaspääsyyn tarvittavaa voimaa ei enää ollut. Hitaasti alasmeno ei tullut siis enää kyseeseen. Fuji ei antanut vaihtoehtoa, joten alas oli mentävä puoliksi juosten, puoliksi liukuen tuhkassa, kuin lasketellen upottavassa lumessa. Isompia laavalohkareita piti tietenkin väistellä, ettei nyrjäyttäisi nilkkaansa. Tosin ajatus siitä, että nyrjäyttäisi nilkkansa tuntui taivaallisesta. Ehkä joku tulisi ja hakisi pois täältä, eikä tarvitsisi itse. Puolijuoksu-hiihtoa ei kuitenkaan jaksanut muutamaa minuuttia kauemmin ja hetken uppohiihdon jälkeen oli pakko pyllähtää hiekalle. Siinä vaiheessa kun oltiin tultu alas jo useampi hiihtopyrähdys, en enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Miten alastuloreitti voi olla tällainen? Kuka tästä on vastuussa? Tosin muistelin, että tämä osa matkasta oli myös ylösmenoreitti, eli jotenkin kummasti olimme tulleet ylös saman. Ei mitään muistikuvaa. Aurinko kipusi tässä vaiheessa jo melko korkealle, ja sen porotus poltti kuivaa, tuulessa ahavoitunutta ihoani. Vaatteita sai jo pikku hiljaa alkaa riisumaan. Yöllä kiipeämisessä on se hyvä puoli, että alempana tulisi taatusti kauhea hiki päälle päiväaikaan.

Suoraan alasmenevä reitti vain jatkui. Kohta, jossa luulin sen loppuvan, paljastui vain pikkumutkaksi puskien takana. Viimein kaiken "hiihtämisen" jälkeen päästiin 6. asemalle, jossa vastassa oli se outo ukko, joka oltiin tavattu jo ylösmennessä. Reitti jatkui tämän jälkeen edelleen tuhkaisena. Aina välistä vilkuilin taaksemme, jossa huippu häämötti. Yönousun paras puoli konkretisoitui tässä vaiheessa: ei pysty näkemään, kuinka kaukana huippu todellisuudessa on.

6. aseman jälkeen en enää pystynyt kulkemaan alas eteenpäin. Käännyin ja jatkoin laskeutumista selkä edellä, joka todellakin auttoi kipeitä polviani jatkamaan. Vastaamme tuli kiipeäjiä, jotka jäivät ylös rinteeseen tuijottamaan kummallista laskeutumistyyliäni. Pilvet levittäytyivät pitkin rinteitä jo lähempänä. Melkein näytti kuin ne olisivat nousseet ylöspäin ja jostain kohtaa rinnettä pystyisi kiipeämään niitä pitkin aina aurinkoon saakka. Kenkäni olivat täynnä tuhkaa. Viimeiset askeleet metsäpolulla olivat todella tuskaa, Huojuin huterilla jaloilla peläten loukkaantumista joka askeleella. Tarrauduin puiden oksiin ja valitin ääneen väsymystä. Jotenkin kummasti päästiin takaisin 5. asemalle. Majaa ylläpitävät ihmiset toivottivat hyvät huomenet ja yksi mummoista tarjosi jotain kuumaa juotavaa, jossa oli yksi pieni sienenpala. Suolainen maku oli täydellinen. Ensimmäistä bussia piti odottaa muistaakseni jonkun tunnin verran. Bussi- ja junamatkat meni lähinnä torkkuessa yön väsymystä pois.

On olemassa japanilainen sanalasku, joka menee jotenkin näin: Viisas kiipeää Fujille kerran, mutta kahdesti kiipeävä on hölmö. Todellakin. Kerta riittää. Piste. Ja jos joku vielä haluaa tämän jälkeen kiivetä Fujille, suosittelen miettimään vielä kerran. Tai kolmesti.

Lisää kuvia.

Kesäloma

Viimeisimmästä kirjoituksesta onkin jo lähes kuukausi aikaa... Päivät kuluu nopeasti lomaillessa ja ollessa tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Päivät on niin kuumia, ettei huvita lähteä ulos auringon armoille. Nytkin tätä kirjoittaessa on 35 astetta varjossa. Lisänä ilmankosteus ja auringonpaiste, niin lämpötila on jo "tuntuu kuin 43 astetta". Tokio on niin täyteen rakennettu, etteivät tuulet pääse viilentämään kaupunkia edes yöllä. Eilen illalla lämpötila oli klo 22 vielä 30 astetta, vaikka aurinko oli laskenut jo 3,5 tuntia aiemmin. Yön alin taisi olla 28 astetta.

Auringonnousu Tyynellä valtamerellä, siis päivän ihan eka aurinko ;)

Palasin toissapäivänä Tokion saarilta (Izun seitsemän saarta tai Izu-Shotô). Siellä sentään kykeni toimimaan päivisinkin ja yöt olivat viileitä :D Vietin siellä 5 yötä ja lisäksi yksi yö kului laivamatkalla kohti saaria. Laivalla tömäsin automaatteihin, joista sai ostaa pakasteaterioita, jotka automaatti sitten lämmitti ja pudotti sitten asiakkaan saataville luukkuun. Edistyksellistä :D (Onpas hankala taas selittää mitään suomeksi).

Oli niin ihanaa päästä pois täältä betoniviidakosta :) Saaret kuuluvat hallinnollisesti Tokiolle, joten en oikeastaan lähtenyt pois Tokiosta lainkaan, vaikka ne sijaitsevatkin väh. 150 km Tokiosta. Kovin monet japanilaiset eivät kuitenkaan yleensä matkaa sinne, joten ne ovat suhteellisen tyhjiä turisteista. Tosin toinen saarista, joilla vierailin,Shikinejima, oli huomattavasti kansoitetumpi kuin Niijima, vaikka asukkaita onkin vain neljännes (n. 500) Niijimaan (n.2000) verrattuna. Shikinejima olikin enemmän turisteille suunnattu ja matkani sattui vielä osittain O-Bonin aikaan. O-Bon on toinen japanilaisten lomaviikoista, toinen on uudenvuoden aikaan. Näinä aikoina (ja lisäksi myös Golden Weekin, kansallisten vapaapäivien suman aikaan) lomapaikat ovat suht täynnä koko Japanissa. Niijima oli kuitenkin melko tyhjä. Kuulin muutamalta surffarilta, jotka käyvät joka vuosi Niijimalla O-Bonin aikaan, että yleensä paikka on kuitenkin ollut täydempi. Tänä vuonna tsunamin pelko tai japanilainen yhteisöllisyys (=koska Tôhokun alueella niin monilla on asiat kurjasti, ei muiden pidä pitää hauskaa, kuluttaa jne.) pitivät suuremmat joukot poissa.

Niijima oli ihana, vaikka sainkin paljosta kävelystä useita rakkoja varpaiden väliin, vasemmassa pikkuvarpaassani oli jopa kolmoisrakko: kolme vesikelloa yhtyivät yhdeksi isoksi pitkulaiseksi. Niijimalla oli hyvä leirintäalue, ihanat rannat, eikä yhtä paljon turisteja kuin Shikinella. Shikinejiman uimarannat olivat kaikki suojaisia lahtia, mutta kaikkien pohjat olivat enemmän tai vähemmän kivisiä. Uimakengät olivat tarpeen, etenkin kun yksi ilta leirintäalueella huomasin pariskunnan pesevän ja perkaavan mustia piikkipalloja. Ilmeisesti jotain merisiilin tapaisia... Leirintäalueen keittokatos olikin iltaisin kuin jokin eksoottinen kalatiski: kaiken näköisiä kaloja ja mereneläviä, joita retkeilijät olivat saalistaneet merestä.

Niijimalla pääsin uimaan Tyynenmeren aaltoihin. Meri oli niiiin turkoosi ja aalloilla korkeat valkoiset harjat. Tuntui niin hyvältä saada uida :) Talviturkin kastoin siis viime viikolla. Huolimatta jatkuvasta läträyksestä SPF 20 aurinkovoiteella, sain mukavan rusketuksen, toisin kuin yleensä japanittaret jotka pukeutuvat pitkiin hihoihin rannallakin. Yleinen uima-asu oli joko uimapukukankaasta (tai siltä näyttävästä) tehty pitkähihainen paita tai sitten uimapuvun päälle vedetty t-paita. Itsekin kyllä pidin aina välillä rannalla t-paitaa ja sortseja, etten palaisi ihan karrelle, mutten kuitenkaan uidessa. Ainoat kohdat jotka poltin, olivat reiden yläsivut. Jalkapöydät ja otsan olin polttanut paria päivää ennen matkalle lähtöä.

Niijiman 6,5 km pitkälla Habushi-uran rannalla oli tällainen rakennelma.

Niijiman Habushi-Uran rannan pohjoisosa

Shikinejiman kaunein ranta Tomari

Kaikki Izun saaret ovat tuliperäisiä: merestä nousseita tulivuoria, joista yksi purkautui noin 10 vuotta sitten ja vieläkin puskee myrkyllisiä höyryjä kraateristaan. Sille saarelle en siis kuitenkaan mennyt... Tuliperäisyydestä johtuen saarilla on kuumia lähteitä. Shikinejimalla oli jopa muutama täysin luonnollinen kuuma lähde, joissa pystyy kylpemään riippuen vuorovedestä. Laskuveden aikaan vesi saattaa olla liian kuumaa kylpemiseen. Tietenkin myös minun oli pakko päästä kylpemään sinne :) Lähteet olivat aina meren rannalla, joten kylpiessä pystyi katselemaan Tyynenmeren aallokkoon.

Niijiman ilmainen kuumalähdekylpylä kallioisella niemellä meren yllä.

Shikinejiman rikki- ja rautapitoinen Jinata Onsen, joka oli täysin luonnon ylläpitämä: kuuman lähteen vesi (n. 80 astetta) sekoittuu aina nousuveden aikaan kylmempään meriveteen (25 astetta).

Toinen Shikinejiman luonnonkuumalähde Ashitsuki Onsen

Törmäsin Niijimalla kylttiin, joka ilmeisesti pyysi (kohteliaasti tietenkin), etteivät ihmiset menisi rakentamisalueelle.

Niijiman lasista tehty virstanpylväs yms. Tätä tuliperäistä vihreää mineraalia (rhyoliitti) esiintyy ainoastaan jollain Italian saarella ja Niijimassa.

Niijiman korkein vuori (432 m, siis suht matala verrattuna muiden saarten vuoriin)

Lisää (lähes) trooppisia kuvia

Tästä tuli ehkä vähän tylsä teksti, mutta ensi päivitykseen yritän kirjoittaa jotain järkevämpää...

いただきます

Kuten otsikko jo japanintaitoisille kertoo, tämän päivän aiheena on ruoka. Kun ruoka on asetettu lautaselle, juuri ennen syömisen aloittamista kuuluu sanoa: "Itadakimasu!" Yleensä lausutaan näin: itadakimaaaas ;) Se tarkoittaa hyvää ruokahalua, mutta koska sanatarkka käännös on "ottaa nöyrästi vastaan", sitä ei siis sanota muille omatekemästä ruoasta vaan pikemminkin muut sanovat sen ruoan tarjoajalle.

Japani on täynnä hyvää ruokaa, japanilainen ruoka on paljon muutakin kuin pelkkää sushia tai raakaa kalaa. En aio kirjoittaa koko aiheesta, se olisi liian laaja, mutta kirjoitan joistain lempiruoistani. Nykypäivän japanilainen ruoka (myös kotiruoka) on ottanut paljon vaikutteita muiden maiden keittiöistä.

Tokio on täynnä eri maiden ravintoloita. Usein sanotaan, että Tokiosta saa maailman parasta ruokaa ja jopa etnisten ravintoloiden ruoat maistuvat paremmilta kuin kotimaassaan. Viimeisin ei taida pitää paikkaansa ainakaan aivan kaikkien ruokien kanssa. Fakta kuitenkin on, että Tokion ravintoloilla on enemmän Michelin-tähtiä kuin Lontoolla, Pariisilla ja New Yorkilla yhteensä!!! En ole kylläkään syönyt yhdessäkään Michelin-tähden saaneessa ravintolassa, mutta myös halvoista ravintoloista saa todella herkullista ruokaa. Nyt taisin eksyä hieman aiheesta, tarkoitus oli puhua ruoasta, ei ravintoloista. Uusi yritys.

Japanilaiset ovat tehneet omat versionsa intialaisesta currysta, kiinalaisista dumplingeista (täällä ne ovat gyoza-kääröjä), italialaisesta pastasta ja pizzasta jne. En ole maistanut japanilaista currya, mutta monet sanovat, että on todella erilaista alkuperäiseen nähden. Ulkonäöltään japanilainen curry muistuttaa suomalaista tummaa jauhelihakastiketta... Japanilaiset eivät yleensä tykkää tulisista mauista, joten kiinalainen, thaimaalainen ja intialainen ruoka, jota täältä yleensä saa ei ole kovin tulista, ellei paikka ole autenttinen. Kannattaa ainakin mainita, että tykkää tulisesta ruoasta, jos haluaa autenttisemman ruokailukokemuksen.

Sitten muutamiin lempiruokiini:
-Onigiri: riisipallo tai -kolmio, jonka sisällä on täyte: kalaa, lihaa, kasviksia, mätiä... Lempitäytteeni on tsuna-mayo eli tonnikalamajoneesi :D Riisin päällä on usein merileväarkki, jolloin se on helppo syödä käsin. Onigirit ovat täytettyjen voileipien vastine: niitä myydään niin pienissä kuin suurissakin kaupoissa ja mikäli nälkä yllättää kaupungilla, onigiri on täydellinen välipala.

Onigirejä kaupan hyllyllä.

Paketista avattuja onigirejä.

Söpöjä onigirejä.

-Okonomiyaki: parhain termi kuvaamaan tätä ruokaa on ehkä kaali-pannukakku. Näitä voi tehdä itsekin kotona (kaupoissa myydään valmiita jauhosekoituksia), mutta hauskinta touhu on oikeissa okonomiyaki-ravintoloissa, joissa pöydän keskellä on paistolevy, jonka päällä asiakkaat paistavat itse okonomiyakinsa. Okonomiyaki tulee sanoista: okonomi= kuten haluat ja yaki=paistettu. Perus-okonomiyaki koostuu silputusta kaalista, sipulista sekä okonomiyaki-jauhoista, kananmunasta ja vedestä tehdystä taikinasta. Okonomiyakiin voi valita täytteeksi vaikka mitä: mereneläviä, pekonia, mochia (=riisikakkua, ei kuitenkaan sellaista mitä Suomessa myydään riisikakun nimellä, vaan kiinteäksi vaivattua riisiä),... Ainekset tuodaan pöytään kulhossa ja sitten asiakas sekoittaa ne keskenään, laittaa parilalle öljyä ja kaataa taikinan paistumaan. Kun paistos on kypsä, päälle suditaan okonomiyaki-kastiketta (NIIN hyvää :D), pursotetaan ohuita majoneesinauhoja ja sitten viimeistellään bonito-kalalastuilla (katsuobushi) ja kuivatulla merilevähiutaleilla. Tässä linkki aiemmin löytämään okonomiyaki-reseptiin, jonka voi toteuttaa Suomessakin :) Okonomiyakikastikkeen makua voi yrittää imitoida keittämällä Worcestershirekastikkeesta paksumpaa esim. Maizenan avulla. Kannattaa kuitenkin lisätä hieman vettä Worcestershire-kastikkeen joukkoon. En valitettavasti voi antaa mitään tarkkoja mittoja, koska kun tein tuon korvikekastikkeen, en ottanut ylös käyttämiäni määriä. Tietty voi yrittää metsästää japanilaisia ruokia myyvistä kaupoista tuota kastiketta ja kalalastuja :)

Valmis okonomiyaki

-Gyozat. Täytyy heti alkuun todeta, että ikäväkseni Japanista ei saa porsaanlihattomia gyozia :( vaikka Tammelan puistokadun nuudeliravintolasta saakin rapu- ja kasvisgyozia :) Gyozat ovat porsaanlihatäytteisiä nyyttejä. Kuorena toimii erittäin ohut taikina, joka on vähän kuin pastaa (ei kuitenkaan samanlaista). Nyytti rypytetään puolikuun muotoon, sitten se paistetaan & höyrytetään niin että se on yhtä aikaa pehmeä ja rapea :) Onneksi täältä kuitenkin saa rapunyyttejä (pallonmuotoisia), muta ne eivät kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin gyozat, koska niistä ei saa rapeita :( Gyozia saa ravintoloista ja katukeittiöistä, mutta myös kypsentämättöminä kaupoista. Paketillinen (12 kpl) maksaa yleensä noin 90 jeniä (eli 80 c) :) Ne pitää sitten vain paistaa paistinpannulla ja laittaa hetkeksi kannen alle höyrystymään. Puolivalmisteista parhaimpia :)

Gyozia

Sekihan eli punainen riisi

 Viimeisenä mainitsen vielä Sekihan-ruoan, joka on juhlissa tai seremonioissa yleinen ruokalaji punaisen värinsä vuoksi. Se on tahmeasta riisistä ja azuki-pavuista tehty punainen riisi. Olen lähes tulkoon riippuvainen ko. ruokalajista :) Maku on suolainen, muuten aika mieto, mutta jotenkin riisin yhtäaikainen tahmaisuus ja "al dente"-koostumus vaan iskee :D Tätä saa lounaspakettina (bentô) useiden muiden ruokien tavoin kaupoista.

Mitkään näistä kuvista eivät ole ottamiani (paitsi sekihan) vaan satunnaisia netistä löytyneitä. Okonomiyakin valmistuksesta olen kylläkin ottanut kuvia (kuvat 33-35) ja muistakin Japanin ruoista, niitä voi katsella täältä.

Tokion kesämuotia

Viimein alkoi loma, ja tarpeeseen se tulikin. Vielä pitää kirjoittaa 200 merkkiä lisää yhteen raporttiin (sen pitää olla 1500-merkkinen, huoh, mutta siis nyt jo kasassa 1300 :) ja 1-sivuinen enkun essee (se nyt ei ole juttu eikä mikään). Odotin niin kauan lomaa ja ajattelin, että silloin ehtii tehdä vaikka mitä, mutta ei tässä kuumuudessa kyllä huvittais hirveesti mikään. Tosin asuntolassa kuumuus tuntuu melkein ikävimmiltä, kun taas pyöräillessä saa edes vähän tuulta, kaupoista puhumattakaan (ilmastoinnin muodossa).

Kaikkialla aina hehkutetaan Tokion muotia,kuinka omaperäistä yms. se on, mutta mielestäni totuus on, että kaikki tokiolaiset pukeutuvat samalla tavalla (ei tietenkään kaikki, mutta stereotyyppejä on muutama, ja kaikki pukeutuvat sitten sen mukaan). On salariimaneja (salary men) puvuissaan (kesäkuumallakin). Tosin puvuntakit ovat jo tainneet tähän mennessä lentää hiiteen, mutta vielä heinäkuun alussa niitä näkyi, huh. Sarariimanien naispuoliset vastineet carrier womanit ja ofisu ladyt kulkevat housupuvuissa tai jakkupuvuissa ja korkeissa koroissa. Sitten on koululaiset uniformuissaan, etenkin alakoululaiset on söpöjä lakeissaan :) Nuoret muodikkaat tokiottaret pukeutuvat useimmin erittäin lyhythelmaisiin hameisiin tai shortseihin ja etenkin kesäisin alle laitetaan legginsit (mustat!). Ajatuskin tekokuiduista saa jo hien valumaan... Ja tietenkin korkeat korot, joilla ei yleensä kylläkään osata kävellä. Useimmiten kulku muistuttaa jotain ankan ja pikkulapsen vaapuntaa. On nimittäin söpöä kulkea pihtipolvisesti jalkaterät sisäänpäin kääntyneenä. Tokion nuorten naisten muoti muistuttaa jotain viktoriaanisten pitsien, 60-luvun hippimekkojen ja isoäitimäisten pitsipaitojen ja leninkien fuusiota. Skandinaavinen less is more ei todellakaan päde täällä vaan mitä enemmän pitsiä, sifonkia, rusetteja ja kaikkea ylisöpöä, sitä parempi. Tämän hetken muotivillityksenä on hervottoman isot (usein linssittömät) mustasankaiset silmälasit. Muodikkaan tokiottaren "uniformuun" kuuluu lisäksi usein vaalean ruskeaksi värjätyt ja kiharretut hiukset, siniset piilolinssit, jotka saa iiriksen näyttämään suurelta ja todella tuuheat ja pitkät tekoripset.

Oma lukunsa ovat kotiäidit pyörien selissä: Päässä on usein "visiirimäinen" lippa, jonka musta muovinen visiiri peittää kasvot, käsiin on vedetty pitkävartiset hansikkaat (yleensä mustat) ja pyörän sankoihin on saatettu kiinnittää sellaiset taskut, joiden sisälle kädet siis laitetaan. Joko kädessä tai sitten pyöränsankaan kiinnitetyssä telineessä on (yleensä musta) päivänvarjo. Vaatteina on yleensä pitkät housut (mustat suorat tai farkut) ja peittävä paita,pahimmassa tapauksessa takki. Tämän kaiken varustuksen (kuten myös aiemmin mainitsemieni legginsien) tarkoituksena on suojata ihoa auringolta. Ja vaatetus on siis todellakin tällaista myös 35 asteisina päivinä. Lisäksi kemikaliot ovat täynnä auringolta suojaavia rasvoja, päivävoiteita, meikkivoiteita, puutereita ja sitten pisteenä i:in päällä vielä valkaisevat voiteet. Japanin valkaisevat voiteet ovat siis vastine länsimaiden itseruskettaville. Kuitenkaan kukaan ei käytä aurinkolaseja, joten tarkoitus auringolta suojautumiseen ei siis ole terveys vaan kauneus.

Vaikka hameet ovat todella lyhythelmaisia, paidat sen sijaan peittävät yläkropan melko täydellisesti. Nyt kun on kuumaa,on alkanut näkyä hieman lyhythihaisia t-paitoja, mutta edelleenkin harvassa ovat hihattomat paidat, narutopeista puhumattakaan. Olen siis outo ilmestys kesämekoissani, jotka yleensä ovat melko avonaisia yläosistaan verrattuna japanilaisten vaatteisiin. En tykkää huomiosta jota saan, mutta on vain liian kuuma pukeutua t-paitaan (koska se olisi saman tien hiessä). Jotkut miehet ovat täällä todella ällöttäviä, keski-ikäiset lähinnä.

Tällä hetkellä Japanin eteläpuolella puhaltaa Ma-On-niminen taifuuni  ja se on tulossa koko ajan kohti Japanin rannikkoa. Ennusteiden mukaan se saavuttaa Tokion etelänpuoleiset saaret joskus ensi viikolla. Odottelen nyt sen laantumista, sillä tarkoituksena on matkustaa miltei subtrooppisille, vulkaanisille saarille, jotka sijaitsevat 6 tunnin laivamatkan päässä. Saaret ovat osa Tokion hallintoaluetta, vaikka kaukaisimmat ovatkin satojen kilometrien päässä Tokiosta. Kaikki saaret ovat merestä nousseita tulivuoria, joista osa on yhä toiminnassa. Viimeisin niistä purkautui vuonna 2000 ja asukkaat piti evakuoida saarelta 5 vuodeksi. Tulivuoresta purkautuu edelleen jotain kaasuja. Kyseiselle saarelle en ole kyllä menossa, mutta tarkoituksena on kiivetä yhden sammuneen vuoren huipulle. Lisäksi muutamalla saarella on todella ihania rantoja valkoisine hiekkoineen ja Tyynenmeren aaltoineen. Ja mikä parhainta, saarilla on myös kuumia lähteitä aivan Tyynenmeren rannalla, eikä kylpeminen maksa mitään. Muutamilla saarilla on myös ilmaisia retkeilyalueita, joista useimmilla on suihkut ja keittoalueet. Kävinkin jo ostamassa teltan :) Aikomuksena on viipyä siellä noin viikko nauttien merestä ja auringosta, jos vain jaksan. Juuri muuta ajanvietettä siellä ei olekaan... Tosin vain muisto Tokion tukahduttavasta kuumuudesta varmaan huokuttaa viipymään siellä pidempään. Ainakin kuvittelisin merellä tuulevan jonkin verran., jolloin kuumuudesta tulee hieman siedettävämpää :) Saarista löytyy tietoa esim. Wikipediasta. Aion ensin matkustaa Ooshimalle, sitten Niijimalle ja viimeiseksi Shikinejimalle.

Nämä kuvat on otettu Sendagayassa ja itse asiassa jonkun koulun edustalla. Siellä oli ilmeisesti joku tapahtuma, koska paikalla pyöri hirveästi perheitä (japanilais-länsimaisia pariskuntia oli paljon) ja vaatetuskin oli sitten hieman erilaisempaa kuin Tokiossa yleensä. Yritin kuitenkin bongata edustavia kuvia :)

Olen nähnyt näitäkin lyhyempiä helmoja...

Huh huh hellettä. 35 astetta varjossa, heat indeksin on täytynyt olla lähellä 45 astetta auringossa...

Edustalla on melko tyypillinen nuorehko tokiolaisnainen, taustalla taas tyypillisiä keski-ikäisiä tokiottaria.

Gokiburi

Lupasin viime viikolla laittaa tänne kuvia asuntolasta. Pari päivää sitten täällä oli floor meeting (eli siivoustalkoot), joten nyt täällä on sen verran siistiä, että voi ottaa jotain kuvia ;) Päivää ennen talkoita talojen välinen "viidakko" kaadettiin. Se oli täynnä heiniä ja ties mitä liaaneja. Ikkunani oli auki silloin ja ihmettelin, kuinka kamala haju siitä syntyi. Ei mikään normaali ruohonleikkuun tuoksu vaan jokin todella paha. Jos sitä jotenkin pitäisi kuvailla, ehkä lähin mitä mieleen tulee, on homeisten ja mätänevien vihannesten haju. Ja illalla uudelleen se valtasi huoneeni. Istuin rauhassa koneen ääressä ja sitten yhtäkkiä näen verhoa pitkin kiipeävän 5 cm pitkän torakan. Käääk!!! No okei, ehkä se ei ollut ihan niin iso, mutta ainakin 4-senttinen. Vetäydyin siitä niin kauaksi kuin mahdollista, vedin vaatteet päälleni aikomuksenani karata huoneesta, mutta sitten tajusin, etten todellakaan voi nukkua samassa huoneessa torakan kanssa. Siinä vaiheessa otus oli hävinnyt jonnekin. Otin kupin käteeni ja etsin torakkaa verhoista. Ei jälkeäkään, kunnes huomasin sen lymyilevän tuulikellossa. Se katseli suoraan kohti viuhutellen tuntosarviaan. Yritin pyydystää sen kuppiin, mutta mitä vielä: se lentää ikkunaan ja siitä kiipeää verhon taakse. En todellakaan tiennyt torakoiden osaavan lentää! Uusi pyydystysyritys ja otus karkaa jälleen. Mielettömän nopea otus! Tässä vaiheessa se vetäytyi katon rajaan nurkkaan. Pyydystäminen osoittautui liian hankalaksi, joten siirryin sitten suunnitelmaan B: tuhoaminen. Vaihdoin kupin lähimpään esineeseen: japanin kirjaan. Otukseen osuminen vaati kolme yritystä, se loikki edestakaisin iskujeni alta. Viimein osuin siihen ja se putosi lattialle suht hengettömänä ja pari jalkaa kevyempänä. Kalastin sen pahvin ja kupin avulla lattialta. Äkkiä vain ikkunasta ulos. Yh.

Sen jälkeen lopun iltaa vietin tiedonkeruun parissa. Otus oli todennäköisesti Oriental Cockroach, koska a) se osasi lentää b) se näytti siltä c) hakeutuu rakennuksiin sisälle yleensä jonkin häiriötekijän yhteydessä, kuten vuodenajan muutos, RUOHONLEIKKUU... d) haisee todella pahalta. Tässä vaiheessa yhdistin siis hajun otukseen. Aamuinen haju on saattanut tulla ulkoa käsin, mutta missäköhän vaiheessa otus oli tullut huoneeseeni? Nyt en enää uskalla pitää ikkunaa enkä ovea auki. Sinetöin myös lavuaarin ja sen alakaapin varmuuden vuoksi, jos otus tuli jostain putkivetojen raosta. Täytyy vielä jossain vaiheessa käydä ostamassa Gokiburi-setto (eli setti, jossa on torakka-ansoja ja spray, jota voi käyttää ennaltaehkäisyyn, ettei otukset tule sisään). En todellakaan halua enää yhtään torakkaa huoneeseeni. Yleensä ne viihtyy keittiössä ja kaikki onkin ihmetelleet, miten se mun huoneeseen tuli. Osasyynä voi kyllä pitää huoneeni yläpuolella sijaitsevaa keittiötä...  Sen lisäksi, että sieltä leijuu aina halvan kiinalaisen  takeoutin kaltainen haju, saan siis torakoita huoneeseeni. Olin kylläkin huomattavasti motivoituneempi siivoustalkoissa...

Kuvia asuntolasta

Ja sitten vielä muutama kuva huoneestani.

Kirsikat peittää tahroja seinissä.

Kuva ajalta ennen torakkaa (ovi on raollaan).

Hikinen heinäkuu...

On ollut viime aikoina suht paljon hommaa, etten oo jaksanut tänne kirjoitella. Nytkään aloitteentekijä en ollut  minä vaan ystävä, joka halusi kuulla dormistani. Postaan osan viestistä tähän, niin säästyn uudelleen kirjoittamisen vaivalta. Täällä on ollut viime aikoina niin kuuma, ettei juuri mitään tarvi tehdä, niin on jo yltä päältä hiessä. Ja tämä on kai vasta alkua... Sadekausi alkaa olla lopuillaan ja heinäkuussa alkaa siis kesä. Parina viime viikkona on ollut kolmen päivän putkia, jolloin lämpötila on pysytellyt 28 yläpuolella öin päivin. Muutamana päivänä lämpötila kohosi peräti 35 asteeseen ja säätiedotteen mukaan "feels like 38 degrees". Ja koska Tokiossa pitää säästää sähköä, ilmastointia ei tulisi käyttää... Huoneeseen ei oikein saa kunnon ristivetoa muuten kuin avaamalla oven käytävään ja oman ikkunan tietty. Tosin silloin hyttyset tunkee sisään. Joten ikkunan edessä on pidettävä metallista hyttysverkkokarmia, jolloin oikeastaan mitään ristivetoa ei synny. Huoneen ovi on itsestään sulkeutuvaa tyyppiä, joten oven väliin täytyy laittaa jotain sopivan pientä, jottei kaikki ohikulkijat näe sisään, kun hikoilen täällä vähissä vaatteissa. Kenkä on aika hyvä siihen tarkoitukseen. 

Mutta sitten siis varsinaiseen aiheeseen, eli "rakkaaseen" asuntolaan:

Dormissa on yhteensä jotakuinkin 400 asuntoa neljässä erillisessä siivessä, joista kolme on U:n muotoisia, niin että keskelle jää ruma katettu ... tila. (tai ehkä paremminkin siivet ovat J:n muotoisia, koska vain toinen pää on kiinni yhdyskäytävissä.) Näissä kolmessa on 4 kerrosta. Asun näistä kolmesta keskimmäisessä eli B-siivessä 2.kerroksessa, J:n alkupäässä, joten kaikki kulkevat käytännössä mun asunnon ohi (ärsyttävine klompsottavine kenkineen). Huoneeni koordinaatit ovat +35° 45' 3.06", +139° 41' 55.87 , google.mapsin mukaan. Kiinnostuneet voivat katsoa kartasta tarkemmin rakennuksen muotoa, koska se on hieman outo...

B2:ssa asuville on yhteinen keittiö (likainen, koska noin 20 henkilöä käyttää sitä, eikä japanilaiset oo kovin siistejä...), kaksi suihkua, pyykkihuone ja kuivatusparveke. Lisäksi alakerrassa on iso suihkuosasto, ainakin 20 erillistä suihkua. Jokainen suihku on oma tilansa: ensin pieni pukeutumistila ja sitten ammeellinen suihkutila. Yhteistä suihkutilaa voi siis teoreettisesti käyttää 400 henkeä, mutta luulisin, että monet käyttää käytävänsä omaa suihkua, itseni mukaan lukien. Pukuhuoneessa on nimittäin hikistä pukeutua. Käytäväsuihkusta voi sen sijaan hipsiä pyyhe yllään omaan huoneeseen, jos kehtaa. Tällä viikolla kävikin pieni moka, kun kuumuudesta johtuen yöunet jäi vähiin ja aamulla hikisenä suihkuun kiirehtiessä unohdin ottaa huoneeni avaimen mukaan ja tajusin sen vasta suihkun jälkeen. Eipä sitten muuta kuin pyyhe yllä hakeen vartijalta vara-avain...

Vessa on siitä mukava, että se on mun omassa huoneessa, joten se on juuri niin siisti kuin haluan (jos vain jaksan siivota). Lisäksi huoneissa on oma jääkaappi, joten onneksi likaista keittiötä tarvitsee käyttää vain ruoanvalmistukseen/lämmitykseen yms. Ostin käytetyn vedenkeittimen (tosin se on enemmän kuin tav. vedenkeitin, en oo juuri nähnyt sellaisia suomalaistyyppisiä täällä juurikaan, siinä voi valita haluaako 98, 90 vai 70 asteista vettä ja nappia painamalla kuuma vesi tulee ulos sieltä (suomeni on mennyt huonoksi, en osaa ilmaista sitä paremmin). Vähän kuin sellainen iso termos, mutta sähkökäyttöinen nappi, joten ei tarvi pumpata mitenkään. Sain riisinkeittimen ilmaiseksi, joten voin tehdä aika paljon ruokia myös huoneessani ainakin aamukahvin ja -puuron. Tosin nyt on kyllä niin kuuma, ettei mitenkään voi juoda kuumaa kahvia, kuumasta puurosta puhumattakaan. Ostinkin sadan jenin kaupasta litran kahvipulloja, joissa on siis valmista kahvia (saa makeutettuna ja makeuttamattomana (sanahirviö)). Sitä voi sitten viileänä sekoittaa maitoon ja jäihin, nam :) Ilman maitoa kylmä kahvi ei kyllä mene alas, vaikka muuten suosinkin mustana :)

Täällä asuu suurimmaksi osaksi japanilaisia opiskelijoita ja sitten aasialaisia vaihto-opiskelijoita (Kiina, Korea, Thaimaa, Taiwan, Malesia...). Euroopan maista ovat edustettuna (pikaisella muistelulla): Suomi, Puola, Englanti, Kroatia, Ranska, Italia ja Turkki (jos sen laskee mukaan Eurooppaan). Lähinnä aikaani vietän thain, britin ja kroaatin kanssa.

Koulua on jäljellä enää 1,5 viikkoa, ja lisäksi pitää vielä kirjoittaa yksi raportti (onneksi vain yksi :). Tosin kuumuus tekee opiskelusta tuskaa ja pitäisi lukea neljään kokeeseen. Yhden esitelmän pidinkin jo. Olihan se melko häpeällistä esitellä surkeaa kielitaitoaan opiskelutovereille, jotka on paljon paljon parempia, mutta ohi on!

Yritän muistaa ottaa kuvia dormista ja laittaa niitä blogiini (jos pystyn, kun täällä on niin sotkuista... ehkä ensi viikolla, kun on taas cleaning party ja paikat on ehkä pari päivää suht siistejä). Laittakaa ihmeessä viestiä, jos jokin asia kiinnostaa erityisesti, niin yritän parhaani mukaan vastata (ehkä se lisäisi mun kirjoitusintoa :).

Sushi "look-alike"-avaimenperiä, magneetteja, yms.

Pelihallin yksi peli, jossa voi yrittää noukkia jättiläismyyrän.

Kaunis auringonlasku Oyamassa.

Työmiehillä on täällä usein tuollaiset pussittavat housut ja ninjasaappaat :D

Keskellä on läjä nattoa eli fermentoituja soijapapuja, vain harvojen herkkua...

 

Temppeleistä voi ostaa ennustuksen.

ai jai... :(

Huvipuistoalueella oleva lasten vesileikkipaikka :)

Tänään oli kuuma päivä, muttei onneksi kovin kostea. Sää muuttuu täällä todella nopeasti. Vielä torstaina oli kylmää ja satoi kaatamalla, eilen oli lämmintä ja kosteaa, tänään kuuma. Käytiin Uenon eläintarhassa kahden britin kanssa. Siellä on kaksi pandaakin, mutta ikävä kyllä jono oli niin pitkä, ettei huvittanut odottaa sinne pääsyä, etenkin koska aurinko helotti melkein zeniitissä. Muistin onneksi laittaa aurinkorasvaa, koska muuten olisin varmuudella palanut. Jo eläintarhaan päästyäni jalkapöydät alkoivat tuntua kovin kuumilta ja värikin oli punoittava. Tajusin sitten laittaa aurinkorasvaa myös jalkaparoilleni ja ainakaan vielä ne eivät tunnu palaneilta. Näin ensimmäistä kertaa elefantteja ja muita eksoottisia otuksia :D

Tutkittuamme lähes koko eläintarhan, tuli hieman väsynyt olo ja ostettiin jäätelöt ja istahdettiin varjoon lepäämään. Kaikki ohikulkevat lapset pysähtyi tuijottamaan meitä suut ammollaan kuin oltaisiin eläintarhan kummallisia asukkeja :D En ole aiemmin Tokiossa huomannut ihan samanlaista käytöstä, joten luulisin, että nämä lapset olivat kotoisin jostain syrjemmältä ja vain vierailulla Tokiossa.

Ja sitten huomioihin:
Japanissa on varmaankin erittäin vähän työttömiä. Jokaisella juna-asemalla junan saapuessa kuulutus tulee nauhoitteena, mutta usein myös asematyöntekijä puhuu kaiuttimeen: "Oyama, tämä on Oyama". Jokaista lippuporttia vahtii aina työntekijä. Yliopiston alueelle pääsee kahdesta portista, joita vahtii aina yksi tai kaksi portinvartijaa, joille pitää näyttää opiskelijakortti yms. Riittää kylläkin, että sitä vain vilauttaa, kun sujahdan pyörällä läpi. Koulumatkani varrella on usein myös jonkin sortin rakennusprojekteja yms. Tällöin kadunvarressa seisoo yksi tai joskus jopa useampi työntekijä, jotka ohjaavat jalankulkijoita ja pyöräilijöitä liikennepoliisin tapaan: nyt voi mennä, odota hetki jne. Mikäli kadun yli siirretään jotain pienellä nostokurjen tapaisella, alta ei tietenkään saa mennä. Ja kun henkilö ohittaa paikan, työntekijä yleensä kumartaa. Kaupoissa on aina paljon myyjiä ja mikäli ei kuule kimeällä äänellä kiekaistua kunnioittavaa ilmaisua "irasshaimase" (=kunnioitettu henkilö on läsnä, tulee, menee ym.) vähään aikaan, on jotain varmasti pielessä. Jopa miespuoliset myyjät kiekaisevat sen erittäin kimeällä äänellä ja välillä naamani onkin kuin Hangon keksillä, kun yritän olla repeämättä.

Pyöräillessäni olen myös huomannut, että vaikka Japani onkin tiheään asuttu maa, pyöräilijät ja kävelijät eivät selkeästi valitse esim. tien oikeaa tai vasenta reunaa vaan menevät yleensä miten sattuu. Pyöräilijät yleensä käyttävät tien vasenta reunaa (kuten autotkin), mutta melko usein joku ajaa väärällä puolella ja sitten mun orientaatio lähes häviää hetkeksi, kun oikeanpuoleinen liikenne on ainakin äkkitilanteissa selkärangassa. Jalkakäytävillä saa ajaa ja etenkin siellä pyörät ja kävelijät menee miten sattuu, joten kovin kovaa ei yleensä pysty ajamaan. Neljän kilometrin koulumatkaan meneekin yleensä 25 minuuttia, Suomessa samassa ajassa polkisin varmaankin yli 8 km. Joskus harvoin onnistun nipistämään sen 20 minuuttiin, mutta silloin yleensä ajelen ainoastaan autotiellä.

Mainitsin jo aiemmin muistaakseni pyöräni meluisuudesta. Etenkin takajarru pitää kamalaa kirskunaa. Siksi yleensä jarruttelen vain etujarrulla, jos ei ole aivan pakko käyttää takajarrua. Myös muiden pyörien jarrut kirskuvat: luulisin, että sitä käytetään merkkinä siitä, että pyöräilen nyt takanasi, varo. Vähän kuin soittokellona. Kerran yksi pyöräilijä vekslasi edestakaisin kääntyäkö vai ei ja jouduin jarruttamaan äkisti kirskuvalla takajarrullani. Pyörän selästä mies pyyteli anteeksi katse luotuna maahan ja kumarteli muutaman kerran.

Kuvia eläintarhasta

Legal alien

Sain jo lähes pari viikkoa sitten Alien-korttini. Olin toki ennen sitäkin "legal alien", mutta nyt voin jopa todistaa sen kortilla. Omituinen termi, mutta toisaalta täällä kyllä välillä tuntuu kuin olisi vieraalla planeetalla. Yksi kursseistani on englanti (pieni levähdystauko japanin tuntien välissä) ja siellä keskustelimme aiheesta "Foreigners in Japan". Amerikkalainen opettajamme sivusi samalla aihetta "Alien registration" ja sanoi, ettei ole kuullut sanaa "alien" käytettävän muualla (tässä merkityksessä siis) ja törmäsi siihen itsekin ensimmäistä kertaa Japanissa.

Olo on välillä todellakin kuin vieraalla planeetalla (edelleenkin vaikka uskoisin selvinneeni jo pahimmasta kulttuurishokista). Japanissa on muutenkin kohteliasta olla katsomatta toista päin, esimerkiksi kadulla harvemmin kukaan tuijottaa lukuunottamatta lapsia. Pikemminkin useimmat kääntää katseen pois. Välillä on todella näkymätön olo, mutta sitten yhtäkkinen käännös ja huomaa olevansa katseen kohteena (sekunnin murto-osan jälkeen katse kääntyy pois). Englannin opemme tuli Japaniin 70-luvun alussa ja silloin häntä tuijotettiin avoimesti ja äidit saattoivat sanoa lapsilleen: "Katso, tuossa on Ulkomaalainen." Heh, enää ei sellaista huomiota saa. Kuitenkaan länsimaalaisia ei näe usein, ei Tokiossakaan, mikäli asuntolan ja kampuksen opiskelijoita ei huomioida. Saatan nähdä EHKÄ yhden länsimaalaisen päivässä.

Myös tavaroiden osto on melko väsyttävää, koska kaikki pakkaukset ovat täysin erilaisia kuin Suomessa, ei samoja merkkejä, kaikki teksti japaniksi, kauppojen hyllytysjärjestys aivan erilainen. Mikäli haluaa jotain tiettyä, saa varata pari tuntia kaupassa käyntiin. Esimerkiksi tänään kävin etsimässä kasvojenpesuainetta, enkä löytänyt mitään. Löysin kyllä kymmeniä erilaisia, mutta en tiennyt mikä niistä on tarkoitettu ihotyypilleni. Täytyy varmaankin selvitellä netin kautta asiaa ensin, etsiä oikeat kanjit ja sanat ja marssia uudelleen kauppaan. Samanlaisen tutkimusretken olen joutunut tekemään mm. hammastahnan, shampoon ja pyykinpesuaineen vuoksi. Hammastahnoihin ei yleensä lisätä täällä fluoria, joten ensimmäisellä kerralla jätin tahnat ostamatta, sitten piti selvittää mitä fluori on japaniksi, miten se kirjoitetaan ja sitten uudelleen kauppaan. Onneksi aivan asuntolan vieressä on ostoskatu, jonka varrelta löytää oikeastaan lähes kaiken. Valkaisuaineetonta pesupulveria en ainakaan vielä ole löytänyt (tai sitten missään ei ole valkaisuainetta), koska kaikkien pakkausten päällä lukee jotain "valkoinen jotain".

Viimeksi kerroin siivoustalkoiden tavaroiden jaosta ja sieltä löytyikin paljon hyödyllistä tavaraa, kuten suht uusi riisikeitin (ainoastaan astian teflon on hieman kärsinyt, mutta toimii hyvin), hiustenkuivain, keittiötavaraa ja kiva kassi mainitakseni vain muutamia. Ja kaikki tämä ilmaiseksi :) Olenkin keitellyt riisikeittimellä ylihinnoiteltuja kaurahiutaleitani aamupuuroksi (1 kg hiutaleita maksoi 950 jeniä!!! On ne kylläkin jotain luomuja, mutta muita täältä ei taida saadakaan). Puolustelin itselleni tätä ostosta kuitenkin sillä, että annoksen hinnaksi tulee kuitenkin vain 30 jeniä (noin 25 senttiä). Tarvitsen jotain kuituista syötävää, kun korvista tunkee jo valkoinen leipä, riisi, vehnänuudelit.

Täällä kyllä pystyy ostamaan ruokansa suurin piirtein samaan hintaan kuin Suomessa, mutta halpojen ruokien valikoima on tietenkin erilainen. Halvalla löytää aina valkoista leipää, nuudeleita, pastaa, kaalia ja salaattia, tofua ja sieniä. Kaupoista löytää useimmin alkuillasta hyviä tarjouksia, jolloin hinta saattaa olla 50 % vastaavaan päivähintaan verrattuna. Tuotteet eivät kuitenkaan yleensä ole mitään päiväystuotteita, vaan pikemminkin ne ovat kaupan "normivalikoimaan" kuulumattomia. Esimerkiksi kerran löysin litran purkin maustamatonta jogurttia alle 100 jenillä, mutta muulloin en ole samaa merkkiä löytänyt. Jogurtti on erilaista täällä, sen koostumus on enemmänkin kermaviilin kaltaista, vaikka rasvapitoisuus vastaakin suomalaista jogurttia. Ihan hyvänmakuista, vaikkakin hera erottuu siitä tosi helposti. Halvimmillaan 500 g maustamatonta jogurttia maksaa 120 jeniä, jos tarjouksia ei lasketa. Usein syön sitä sekoitettuna tofuun (joka maksaa 40-50 jeniä/300 g): jogurtin happamuus peittyy ja kompensoi tofun hieman outoa makua :) Lisäksi tofussa on paljon proteiinia, muuten mun onkin vaikea saada täällä proteiinia. Tietty kalaa voi syödä ja äyriäisiä (jos niistä uskaltaa jotain valmistaa). Mutta ravintoloiden ruoissa on lihaa lähes aina, vaikka nimessä ei sitä mainittaisikaan. Koulun kanttiinissa otin kerran "grillattuja kasviksia ja mereneläviä" ja sain mössön, jossa oli kyllä kasviksia, ei mereneläviä nimeksikään ja kaikki oli uitettu possukastikkeeseen, yh.

Hedelmät on pääosin todella kalliita: ainoastaan banaaneja saa halvalla: 4-5 banaania 80 jeniä, mutta omenat maksaa yleensä 100 jeniä/kappale (on ne kyllä isoja omenia, ainakin 300 g/kpl). Joskus saattaa löytää greippejä tai omenia pussillisen (6 kpl) hintaan 300 jeniä. Kaikki hedelmät ja vihannekset myydään kappale-/pussi-/laatikkohintaan. Elintarvikepakkauksistakin on usein työn takana löytää paino, aina sitä ei edes ole merkitty. Hintalapuissakaan harvoin on kilohintoja, mistä johtuen hintojen vertailu on vaikeaa. Hedelmiä pidetään arvokkaina herkkuina ja niiden kauneutta arvostetaan, miksi hinnat ovat sen mukaiset. Tästä seuraa kylläkin yksi hyvä seikka: "rumia" mansikoita saa halvalla (eikä ne ole edes rumia, mutta vain erikokoisia, ei-identtisiä :) NAM!

Tuntuu, että kun alan kirjoittamaan juttua vaan riittää, nytkin kaupoista tulee mieleen miljoona asiaa, joista haluaisin kirjoittaa. Täytyy ensi kerralla jatkaa :) Täällä muuten alkaa pian sadekausi ja se kestää ainakin koko kesäkuun. Ilmeisesti ihan joka päivä ei välttämättä sada, mutta koko ajan on kosteaa ja kuumaa, japaniksi mushiatsui (mushi tarkoittaa ötökkää tai höyryä, atsui tarkoittaa kuumaa). Ötököistä puheenollen, hyttysiä on jopa kaupunkialueella ja ne on ÄRHÄKÖITÄ, auts! Lisäksi saan niistä varmasti sen Japanin aivotulehduksen, johon en ottanut rokotetta. Tosin kaupunkialueen hyttysissä sitä ei pitäisi esiintyä, vain jossain saaristossa kesäkuukausina... Kesän ilot: ötökät ja heinä-allergia, saan jo nauttia molemmista ;)

Polkupyörä

Opiskelut alkoivat viime viikolla pienen hengästystauon (eli Kultaisen viikon) jälkeen ja oon ollut taas rättiväsynyt joka ilta, enkä ole jaksanut kirjoittaa tänne. En ole kuitenkaan enää ihan yhtä väsynyt kuin huhtikuussa (jotain kehitystä sentään). Ostin viime lauantaina pyörän. Se on käytetty, mutta toimiva. Jarrut kirskuvat ja etulokasuoja resonoi aina välillä, mutta mitä muuta 4000 jenin pyörältä voi odottaa. Täällä on kuitenkin paljon samantasoisia polkupyöriä myös japanilaisilla. Oon nähnyt vaan muutamia vähän parempia kulkupelejä. Täällä kertyy valtavasti hiekkapölyä kaikkialle tosi nopeasti ja pyörä oli pölyinen saadessani sen, enkä ole vieläkään ehtinyt pestä sitä. Hain pyörän Shibuyasta ja lauantai-illan liikuntana oli siis pyöräajelu Shibuyasta Oyamaan (noin 11-12 km). Itse polkeminen sujui yllättävän keveästi, eikä matkalla ollut kuin muutama ylämäki, mutta liikenne oli paikoin lähes pelottavaa. Jalkakäytävillä saa ajaa, mutta suurimman osan matkasta ne olivat niin täynnä kävelijöitä, että siirryin suosiolla autojen sekaan. Tien reunaan oli aina paikka paikoin pysähtynyt takseja ja ne piti kiertää sitten vilkkaamman ajoradan puolelta. Autot ajoi välillä lähes mun kylkeä hipoen. Ohitin kolme suurempaa "kaupunkia": Shibuyan, Shinjukun ja Ikebukuron, joiden jälkeen vilkkain liikenne jäi taakse ja loput pari kilometriä pystyikin ajamaan tyhjillä jalkakäytävillä. Shibuyan suuntaan en kyllä ajele enää, ainakaan samaa tietä (Meiji-doori) pitkin.

Oman jännityksen pyöräilyyn tuo vielä vasemmanpuoleinen liikenne. Suoraan ajaessa siihen tottuu nopeasti, mutta kääntyessä ja risteyksissä täytyy ajatella tarkkaan. Oon mennyt jo ihan sekaisin, kummalta puolelta autot tulee. Risteyksiä ylittäessä joudun jopa ensin miettimään mistä puolelta ne autot tulee Suomessa ja sitten se pitää vielä kääntää toisinpäin. Kävellessäkin saa teroittaa mieleensä oikealle-vasemmalle-oikealle.

Käytettyä tavaraa saa ostettua hyvin "sayonara"-myynneistä: kun ulkomaalaiset palaavat kotimaahansa, tavaroista kannattaa hankkiutua eroon myymällä, lahjoittamalla yms. koska roskiin heittäminen maksaa. Pyöränikin myyjä oli lähdössä pois Japanista. Olen yrittänyt löytää lähistöltä myös riisikeitintä halvalla, mutta vielä ei ole tärpännyt. Tokio on niin laaja, että jos jostain kaukaa lähtee jotain hakee, matkakulut nostaa halvankin laitteen hinnan korkeaksi, että samalla rahalla saisi jo uuden. Täällä asuntolassa oli viime viikolla siivoustalkoot ja vanhojen asukkaiden jättämät tavarat on nyt kerätty Multi-Purpose Halliin (en vielä muista japaninkielistä nimeä, joku ... hooru). Tänä iltana sinne pääsee penkomaan ilmaisia löytöjä. Toivottavasti löytyisi jotain tarpeellista, astioita yms.

Sain oikeaan sääreeni rasitusvamman (liikaa kävelyä litteäpohjaisissa kengissä) ja vaikka itse "penikkatauti" meni ohi jo viikko sitten, jalkapöytä turpoilee edelleen :( Yritin löytää ideaalisidettä kaupoista ja apteekeista, mutta tuloksetta. Löysin jonkin sortin elastisen haavasiteen, joka toimii nyt turvotuksen poistajana. Muutoinkin, jos yrittää löytää jotain spesifiä, saa kyllä etsiä kauan/ikuisesti. En vieläkään ole löytänyt pyykinpesuainetta, johon ei olisi lisätty pehmennysainetta. Luulen, että se on kuin huuhteluaine, eikä siis tee hyvää elastisille kuiduille. Jo nyt sukista ym. sojottaa kuminauhan pätkiä ja monet vaatteet on nukkaantuneet. Lisäksi pesukoneet eivät lämmitä vettä, joten pesulämpötila on aina sellaiset 15 (?) astetta (kylmän veden lämpötila). Pesen kylläkin pyykit ämpärissä ensin keittiöstä ottamallani kuumalla vedellä, jonka sitten kaadan koneeseen pyykkeineen päivineen. Koneet on aina täynnä nukkaa, vaikka nukkasihdin puhdistaisikin ennen pesua. Lisäksi kerran lakanapyykkiini oli pesun jäljiltä ilmaantunut vihertävän ruskeita kappaleita (samantapaista on Suomessa esim. lavuaarien viemäreissä). Piti pestä uudelleen koko satsi ja siltikin muutama sellainen jäi poisraaputettavaksi. Luulen, että koneeseen kaatamani kuuma vesi irrotti sen jostain koneen syövereistä...

Nyt täytyy lähteä tavaranpenkojaisiin. Peukut pystyyn, josko tekisin jonkun löydön.

Kawagoe eli "Pikku-Edo"

Eilen tein päiväretken läheiseen Kawagoen kaupungiin: sinne pääsee kätevästi Ooyaman (lähin junasemani) läpi kulkevalla junalla (tai nyt valehtelin osittain: juna kylläkin kulkee Ooyaman aseman läpi, mutta ei pysähdy Ooyamassa). Ooyamassa pysähtyy vain paikallisjunat. Eli ensin paikallisjunalla joko Narimasuun tai Shikiin, joissa vaihto Kawagoen junaan. Kaiken kaikkiaan matka kesti vaihtoineen noin puoli tuntia, joten Kawagoe on juuri sopiva päiväretkikohde.

Asemalla oli heti munkki vastassa.

Kawagoe on viehättävä "pikkukaupunki", vain 335 000 asukasta. Kaupunki oli Edo-kaudella 1600-1800-luvuilla merkittävä kauppakaupunki Tokion läheisyydestä johtuen. Siellä asui Tokugawan shogunaatin apulaisia ja neuvonantajia. Tokion vaikutus ulottui alueelle, ja mm. taloja rakennettiin jäljitellen Tokion tyyliä. Tästä syystä kaupungilla on lempinimi Pikku-Edo. (Edo on Tokion vanha nimi). Osa alueen vanhoista rakennuksista purettiin tai sijoitettiin muualle 1800-luvulla, mutta jäljellä on vielä useita: itse asiassa nykyään Kawagoessa on huomattavasti enemmän vanhoja rakennuksia kuin missään muualla Suur-Tokion alueella. Kawagoessa onkin nähtävillä vielä Edo-kauden tunnelmaa. Tokion alueen vastaavanlaiset rakennukset ovat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet suuressa maanjäristyksessä vuonna 1923 ja toisen maailmansodan pommituksissa.

Edo-vaikutuksen symbolina pidetään etenkin kurazukuri-rakennuksia, jotka ovat eräänlaisia tulipalonkestäviä varastoja. Niissä käytettiin kerroksellista rakennustekniikkaa, joten seinät ovat todella paksut. Ulospäin rakennukset näyttävät kuin noen tahrimilta ja yläkerroksessa on yleensä suuret ikkunaluukut. Kurazukuri-tyylillä rakentaminen oli erittäin kallista. Kawagoessa asui paljon rikkaita kauppiaita, joilla oli varaa rakentaa varastojensa lisäksi myös muita rakennuksia kurazukuri-tyylillä. Aikoinaan näitä rakennuksia oli yli 200 Kawagoen alueella, nykyääna muutama tusina. Nykyään näissä rakennuksissa on myymälöitä, kahviloita ja yhdessä on museo, jossa en kylläkään käynyt.

Vierailupäivänäni juhlittiin Lasten päivää (Kodomo no hi), joka on oikeastaan poikien päivä. Tällöin joka puolelle ripustetaan karppi-viirejä ja samurai-rekvisiittaa. Tyttöjä juhlitaan maaliskuussa omana päivänään (Hinamatsuri).

Kurazukuri-alueella sijaitsee myös 16-metrinen kellotorni Toki-no-Kane, joista ensimmäinen rakennettiin v. 1624. Nykyinen torni rakennettiin suuren palon jälkeen v. 1893. Kellotornin korkeus on sama kuin Naran Suuren Buddha-patsaan. Nykyään kellojen nauhoitettua ääntä soitetaan neljä kertaa päivässä: klo 6, 12, 15 ja 18.

Aluksi kävin Kitain-temppelissä (suuren onnellisuuden temppeli). Sinne on sijoitettu ainoat jäljellä olevat osat jo tuhoutuneesta Edon linnasta. Alkujaan temppeli rakennettiin 800-luvulla ja kun se tuhoutui pahasti 1638, shogun Tokugawa Iemitsu lahjoitti korjaustöihin osia Edon linnasta. En ikävä kyllä tajunnut vierailla temppelin päärakennuksessa, kiertelin vain muuten temppelialueella.

Vesipiste käsien ja suun pesemiseen (pesin vain kädet...)

Pyhäkkö Kitain-temppelin alueella

Joku oli jättänyt pari omenaa lahjaksi jumalille.

Kävin myös Kawagoen linnassa, joka rakennettiin vuonna 1457. Samoihin aikoihin rakennettiin myös Edon suuri linna Tokiossa. Kawagoen linnasta on jäljellä enää linnan omistajan asunto, joka rakennettiin 1848. Asunto on pinta-alaltaan 545 m2, josta 86 % on vuorattu tatami-matoin (123 mattoa). Päätin mennä vierailemaan linnassa. Ennen linnaan astumista piti kengät tietenkin riisua (tatamimatoille ei ikinä astuta kengillä). Lipunmyynnille johtava käytävä oli kylläkin puuta ja ehdin astumaan sille kengät jalassa, kunnes huomasin kengille varatut hyllyköt. Iloiseksi yllätykseksi lipunmyyjä kelpuutti opiskelijakorttini ja sisäänpääsyni maksoi vain 50 jeniä (alle 50 senttiä). Linnassa pystyi helposti kuvittelemaan, miten japanilaisprinsessa on siellä astellut pienin askelin kimonossaan. Leveät lattialankut kylläkin narisivat tämän suuren pohjoismaalaisen jalkojen alla. Tatamimatot tuntuivat mukavan pehmeiltä astua. (Samantapainen tatami on myös sänkyni pohjana.) Japanilainen pariskunta tarjoutui vielä ottamaan kuvan minusta linnan sisällä :) Poistuessani linnasta tein taas virheen kenkien kanssa: suurempia ajattelematta otin kengät hyllyköstä ja laitoin ne siinä samassa jalkaani, kun ne olisi tietenkin pitänyt kantaa pari metriä eteenpäin ja vasta puulattian ulkopuolella laittaa jalkaansa.

Kawagoen linnan jälkeen vierailin jälleen yhdessä Shinto-pyhäkössä, joita on joka puolella. Pyhäkön alueelle kuljetaan portin läpi, jonka edessä kuuluu taputtaa käsiään yhteen kolmesti ja kumartaa. Tämän jälkeen sopii astua sisään. Pyhäkössä on usein joko koirien tai kettujen patsaat molemmin puolin sisäänkäyntiä. Enenn pyhäkköön astumista tulee myös kädet ja suu pestä (seremoniallisesti): tätä varten on vesipiste. Syrjemmällä sijaitsee pieni alttari, johon voi jättää ruokaa, juomaa tai rahaa jumalille. Joissakin pyhäköissä on myös kello, jota helistämällä voi herätellä jumalia.

Kawagoe on myös kuuluisa makeasta perunasta (bataattia muistuttava juures) tehdyistä herkuistaan: saatavilla on satsumaimo-pehmistä, -sipsejä (sekä suolaisia että makeita), -karkkeja, -kahvia ja jopa -olutta. En ollut tajunnut etsiä näitä kaikkia, mutta ainakin pehmis oli hyvää (vaikka päivä olikin melko kolea). Kurazukuri-alueella sijaitsee karkkikatu Kashiya Yokocho, joka on kuin menneen ajan kauppakatu. Siellä on makeisliikkeitä, kahviloita, ruokakojuja... Siellä kulkiessani teki mieli maistaa kaikkea :)

"Makea peruna"-pehmis

Patongilta näyttävä kapistus oli jonkinlainen perinnemakeinen, se oli kuin kuiva, erittäin höttöinen patonki kuorrutettuna sokerilla.

Kalanmuotoisia vohveleita (?). Täytevaihtoehtoina oli makea peruna, aduki-paputahna, suklaa, seesami ja... joku vielä, mutta en muista. Itse otin tietenkin makeaperunan :)

Karkkiostokset

Makeaperuna-tahnapötkö

Löysin myös pari ihanaa kauppaa, joista mukaan tarttui tuulikello (melko pöllö ;) ja söpö koriste-esine, jossa on apila ja sen alla sammakko :) Luulisin, että se toimii silmäilon lisäksi hyvänä maanjäristysten ennakoijana, koska se on pohjastaan pyöreä.

Lähteenä käytetty Mondon Tokion opasta ja Kawagoen opaslehtistä. Lisää kuvia fb:ssa.